Missä kulkee sivistyneen oikeiston raja?

Olen seurannut viime aikoina vakavana suomalaisen poliittisen keskustelukulttuurin kovenemista. Kyse ei ole vain sosiaalisen median ilmiöstä tai epämääräisistä "ääripäistä", vaan tietoisesta ja järjestelmällisestä pyrkimyksestä siirtää sitä rajaa, mitä yhteiskunnassamme pidetään hyväksyttävänä. Politiikan tutkimuksessa tästä käytetään termiä Overtonin ikkuna.

Viikonlopun Helsingin Sanomissa kuvataan hyvin tätä kahtaalla pelaamista. HS:lle puhuessaan suositun Kuuntelija-podcastin juontaja Roni Arvonen asettelee sanansa huolellisesti, mutta jutussa siteeratussa Bunkkerin haastattelussa hän on sanonut suoraan, että haluaa työntää suomalaisen keskustelukulttuurin hyväksyttävyyden Overtonin ikkunaa oikealle ja kohti konservatismia. Arvonen itse potkittiin kokoomuksen ehdokaslistalta kuntavaaleissa vuonna 2021, mutta silta nykyiseen valtaan on suora: Helsingin Kokoomuksen kansanedustaja Atte Kaleva tekee saman podcast-alustan alla säännöllistä spin-off-sarjaa. Herää väistämättä kysymys, onko tämä todella Helsingin Kokoomuksen taso, vai siedetäänkö kansanedustajilta nykyään aivan mitä tahansa?

Miten overtonin ikkuna siirtyy

Overtonin ikkuna siirtyy vaivihkaa, ja sen myötä rasismi, kova puhe ja ihmisarvon kyseenalaistaminen normalisoituvat. Tämä ei rajoitu vain politiikan laidoille, vaan se valuu suoraan yhteiskunnan ja talouden huipulle, sinne missä valta ja raha kohtaavat.

Tuore ja järkyttävä esimerkki tästä kuultiin Ilmiö-podcastissa (22.9.), jossa vieraana oli Kokoomusta rahoittanut miljonääri Kyösti Kakkonen. Puhe, jota hän käytti suomalaisista pienituloisista ja maahanmuuttajista, oli jotain sellaista, mitä en ole tässä maassa aiemmin kuullut. En tiedä, että kukaan vastaavassa valta-asemassa oleva olisi aiemmassa poliittisessa ilmapiirissä kehdannut sanoa näitä ajatuksia ääneen, vaikka olisi niitä yksityisesti hautonut.

Kakkonen kuvasi 16 000–20 000 euroa vuodessa tienaavia suomalaisia ihmisiksi, jotka ”vähiten isänmaalle tekevät”. Hänen mukaansa heidän saamansa tuet huomioiden tilanne menee Suomen kannalta ”miinusmerkkiseksi”, ja on ”ihan hävettävää, että sellainen porukka pitää meteliä, joiden pitäisi olla tyytyväisiä koska he saavat niin paljon sellaista joka ei kuuluisi heille”.

Minun silmissäni yrittäjänä ja poliitikkona nämä ihmiset ovat sankareita, kun painavat uutterasti korvauksella, jolla on hyvin vaikea tulla toimeen. On suorastaan törkeää riisua heiltä arvo isänmaan rakentajina ja vaatia heitä olemaan hiljaa.

Vielä synkemmäksi puhe muuttui maahanmuutosta. Kakkonen nimitti maahanmuuttajia luusereiksi, jotka tekee konnuuksia, ja kysyi, “mitä me tollasella aineksella tehdään, eihän ne sijoitu työmarkkinoille. Niistä tulee huumekauppiaita, konnia ja sosiaalituella eläviä.”

Kun tällaista avoimen halventavaa kieltä käytetään liike-elämän huipulta ilman pelkoa seurauksista, se todistaa, että keskustelun rajat ovat jo murtuneet.

Lopuksi, Kakkonen peräänkuuluttaa puheessaan sitä, että meidän pitäisi pystyä asettamaan yhteiskunnan yhteinen etu oman edun edelle. Kahden vuosikymmenen kokemuksella politiikan eri tasoilta ajattelen, että väite siitä etteivätkö poliitikot tätä jo tekisi, on naiivi.

Demokratian ja poliittisen keskustelun koko idea on siinä, että meillä on perustavanlaatuisia, arvopohjaisia eroja sen suhteen, miten yhteinen etu ja polku siihen pääsemiseksi määritellään.

Esimerkiksi sosiaaliliberaalina, työurani yksityisellä sektorilla tehneenä, epätyypillisestä perhetaustasta ponnistavana vihreänä ajattelen, että vahva talous ja menestyvä yrittäjyys eivät synny tyhjiössä, vaan ne rakentuvat sivistyksen, jakamattoman ihmisarvon ja heikoimmista huolehtimisen varaan. Yhteiskunnan hyvyys ja menestys mitataan siinä, miten se kohtelee vähäosaisimpiaan – ei siinä, miten paljon kummarramme niitä, joilla on jo valmiiksi eniten.

Me tarvitsemme ryhtiliikkeen, mutta emme Kakkosen peräänkuuluttamaa kovaa oikeistolaisuutta, vaan paluun sivistyneeseen, ihmisarvoa kunnioittavaan, rakentavaan keskusteluun.

Tämän hetken ilmapiiristä kertoo paljon se poliittinen kaksoisstandardi, jota saimme todistaa pari viikkoa sitten, kun kokoomuksen johto ja edustajat ministereitä myöten maalittivat SDP:n Nasima Razmyaria ”vihapuheesta”. Hän oli arvostellut hallituksen järjestöleikkauksia. Sietokyky oli hätkähdyttävän alhainen oppositiopolitiikon poliittista retoriikkaa kohtaan, kun samaan aikaan hallituskumppaneiden jatkuva, rasistinen ja repivä puhe ohitetaan hiljaa hyväksymällä.

Viimeistään nyt on hyvä hetki kysyä, minkä verran olemme valmiita antamaan tälle kehitykselle siimaa. Katson etenkin kokoomuksen suuntaan, mutta meistä jokainen voi vaikuttaa siihen, missä hyväksyttävän puheen rajat kulkevat. Meidän on puututtava vihapuheeseen ja ihmisarvoa alentavaan vihjailuun, kun sitä kuulemme.