Keir Starmer, Andy Burnham ja politiikan pitkä peli

Entisen kotimaani Britannian politiikka näyttää ulospäin usein teatterilta. Viime vuosien nopeat käänteet päätöksenteon huipulla eivät ole ainakaan laimentaneet tätä mielikuvaa.

Sittenkin rakastan Britannian energiaa, instituutioita ja omalaatuista poliittista tyyliä. Ja hieman yllättäen lukeudun Keir Starmerin faneihin.

Sääli siis, että spekulaatio Starmerin erosta realisoitui näin nopeasti.

Starmer ilmoitti eroavansa alle kaksi vuotta Labourin historiallisen suuren vaalivoiton jälkeen. Taustalla ei ollut yhtä dramaattista skandaalia tai tappiota vaan luottamuksen nopea rapautuminen puolueessa ja parlamenttiryhmän sisällä. Kun omien tuki katoaa, politiikassa tulee hetki, jolloin se pitää tunnistaa ja väistyä.

Pidän Starmeria aliarvostettuna poliitikkona. Hänessä on minusta jotakin harvinaisen luottamusta herättävää: juristin vakavuutta, velvollisuudentuntoa ja moraalista selkärankaa. Erityisesti Ukrainan tukena hänestä on tullut minulle paljon tärkeämpi kansainvälinen johtaja kuin moni Britanniassa tuntuu näkevän.

Politiikassa ei kuitenkaan jaeta palkintoja oikeassa olemisesta tai kunnollisuudesta. Pitää olla karismaa ja pystyä näyttämään suuntaa.

Labourin vaikea tilanne

Labourin tilanne on hankala. Oikealla äänestäjiä karkaa Nigel Faragen Reformiin, vasemmalla nousua tekeviin vihreisiin. Liberaalidemokraatit eivät näytä ainakaan samassa määrin hyötyvän tyytymättömistä keskustalaisista, mikä tekee Labourin tilanteesta erityisen kiinnostavan. Starmer nosti Labourin takaisin valtaan lupaamalla vakautta vuosien konservatiivikaaoksen jälkeen, mutta lupaus ei lopulta kantanut ja äänestäjät odottavat kipeästi käännettä parempaan.

Andy Burnhamin nousu on kiinnostava. Häntä ei Suomessa juuri tunneta, mutta Britanniassa hän on kulkenut pitkän tien tähän hetkeen.

Itse muistan Burnhamin jo Lontoon-vuosiltani vuosituhannen vaihteesta. Vuonna 2010 hän jäi Labourin puheenjohtajakisassa neljänneksi Ed Milibandin voittaessa. Vuonna 2015 hän oli pitkään puheenjohtajakisan suosikki mutta hävisi lopulta Jeremy Corbynille.

Molempien tappioiden jälkeen hän päätti jatkaa aktiivisesti puolueen työssä ja tukea voittajaa. Milibandilta Burnham sai senioriroolin varjohallituksessa, ja Corbynin voiton jälkeen hän ryhtyi varjosisäministeriksi tilanteessa, jossa moni muu puolueen keskustalaisempi hahmo ei halunnut palvella Corbynin eturivissä.

Minusta tämä kertoo hänestä jotakin hyvin olennaista. Politiikassa häviämisen taito on aliarvostettu laji. Kaikki eivät tähän todellakaan pysty.

Häviämisen taito ja pitkä peli

Myöhemmin Burnhamista tuli Suur-Manchesterin pormestari, ja siellä hän on voittanut kolmet vaalit putkeen. Nyt Labourissa uskotaan siihen, että alueellinen näyttö, karisma ja pitkä kokemus kantavat myös valtakunnallisesti. Burnhamia pidetään tällä hetkellä selvänä suosikkina Starmerin seuraajaksi.

Tätä on politiikan pitkä peli kiinnostavimmillaan. Urat eivät etene suoraviivaisesti, eikä yksikään tappio välttämättä ole lopullinen.

Vaikea silti uskoa, että Britannian ongelma olisi yhdestä johtajasta kiinni. Jos Burnhamista tulee maan seuraava pääministeri, hän on jo seitsemäs pääministeri Brexit-äänestyksen jälkeisen vuosikymmenen aikana. Se on hurja määrä poliittista epäjatkuvuutta maalle, joka on perinteisesti pitänyt itseään vakauden mallina.

Mielestäni kiinnostavin kysymys tässä kohtaa on, uskaltaako uusi johto tehdä isompia liikkeitä. Itse toivon sitkeästi, että suhdetta Eurooppaan arvioitaisiin vielä uudelleen. Brexit on Britannian politiikassa haava, joka ei ole parantunut.

Burnhamilla saattaa olla nyt vähemmän painolastia ja enemmän tilaa kuin edeltäjillä. Mutta pelkkä karisma ei tietenkään riitä — ratkaisevaa on, pystyykö hän kääntämään sen uskottavaksi suunnaksi ja konkreettisiksi politiikkatoimiksi.